Sentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:
— Keppi-Leena!
Ja useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin ja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin pitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin alkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka tuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä, niin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka tuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja iloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan niinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.
* * * * *
Keppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki lakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä muuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta kasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta sen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa kokouspaikoissa.
Noin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien markkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka kersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin muutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei ollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden kuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa tarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui vanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta leipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.
Vähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan ryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin liukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun kymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan seipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä uljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten vaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi, jonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme. Univormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen ja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi jälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista ja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen kokoonpanoa tuskin huomasikaan.
Mutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet jo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli omat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella, kun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli tapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin aikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn saatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä vastaan.
Sentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä terävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä jurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli päästäkseen sisään.
Se katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.