— Takaisin?

— Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin vakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin tienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen osaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat selvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi hajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; — päätöksesi oli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut. Ovellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi — tiesinhän minä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.

Silloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja siihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa…

* * * * *

Eilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran käännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja ilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en tahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat samaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme pirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn lomassa.

Hajonneen onnemmeko!

Minä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen, mitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme käyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi avulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet sinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan toiveidemme haudalle…

Mutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin toistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja niinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija…

End of Project Gutenberg's Kertomuksia ja kuvauksia, by August Tavaststjerna