— Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.
Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua koskaan ennen ollut nähnyt, — vai käsititkö, että meidän kerrankin oli päästävä johonkin varmaan päätökseen.
Ei, niin ei se ollut — ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.
Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia, kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois. Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon, naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä, että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut mitä jokapäiväisin asia.
Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta, siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella, että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut, luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan, voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn vaipan alle piiloutuvat.
Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.
Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita, joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta, myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä, joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua. Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi salaperäisyyttä.
Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:
— Kääntykäämme takaisin!
Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein kuullut: