Ja sinä sait suojaa.
Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni, ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella. Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin sävel Sarasaten viulusta. — Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija.
Autoin turkin päällesi — ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut, sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti sen ilon, jonka kadotin, — sillä sinä pyysit!
Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, — muutamia rauhallisia päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti tyytyväinen.
Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; — ensimmäiset kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen, että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.
Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut, koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti. Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.
Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn, jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, — ja minusta olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!
Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on purjehtijalle.
Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin — niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, — mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.
— Minne? kysyi ajuri.