* * * * *
— Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.
Maria!
Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.
Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi, millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, — minusta tuntui, että tulisit sen tekemään — ja minä riisuin pois kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten, jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.
Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan, mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys, joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä ne eivät voineet viihtyä.
Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa, ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni, joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin. Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo salaisesti rakastit.
Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita mielessäsi kätkeä.
Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten, että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä, jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, — ja niin olin minä tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni, ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit uskaltanut salaisuutesi ilmaista.
Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme. Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!