Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.
Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.
Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi kimppuuni!
Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen silmilleni seuraavat musertavat sanat:
— Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, — mutta nyt uskoo hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!
Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä vähä enemmänkin.
Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä surkeimpaan mielialaan.
Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, — enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli ollut! Voinko väittää vastaan — ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu modelliensa kanssa…!
Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.
Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan. Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.