Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa, liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.
Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: — peto ei hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään, sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; — kuka tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa? Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; — eihän hän voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.
Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.
Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin
Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli
kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.
Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän ajattelevan.
Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös ja tunkeuduin vaimoni luo.
— Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!
— Anteeksi, — olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo ennenkin.
Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala paratkoon! — ei minun muutakaan auttanut.
Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja alkoi kertoa jotain.
Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.