— Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin vaan mahdollista.
Vaan hän ei suvainnut vastata.
Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset ystävämmekin; — ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.
Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.
K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta. Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.
Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella. Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta, on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.
Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan kuin salakihloissa oleva sulhanen.
Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin, että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti ja minä jäin siihen, missä olin.
Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön enkä ollut heitä näkevinänikään.
Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.