Samassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta rautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi hämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:
— Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme rakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten ruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet rehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he meille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat, jotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!
— Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän miettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt kukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui taistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset sukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.
Kapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut onnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa muutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena sen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin hänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä, mitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen sotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.
Ja tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön silmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi tunteneet.