— Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä olit viaton, Lehtimaa!
— Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja, jotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.
— Niin — enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne sanovat!
Lehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen, kyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan, ja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti vaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä täryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää kohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren rannalla.
Tuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat pian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo ruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin liikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi — vaikka kantoikin kaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian vankeja, hän!
Kirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain joukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn harmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä viimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä sellaisesta tyttärestä.
Pappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku soi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi nähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa ennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun veisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin monta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi talonpojille päätään.
Kun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan sukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta ennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku reippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin liittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.
Herätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin aikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään oli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:
— … Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun uusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden jälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme juuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös voitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt sadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät muutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja tyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja kauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, — se oli ylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! — kansalaiset! — tahdoin minä sanoa — meillä ei ole mitään syytä valittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä kuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria…