Pitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki harjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa vaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen näköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin kääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät juuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan vaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja tunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut, olisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti sisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman kauhukaan voinut järkähdyttää.
Neiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli itkenyt silmänsä punaisiksi.
Heidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä paljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän iloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia, jotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä viimeiselle matkalle.
Kun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen vastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä kirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat omituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui rautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.
Kylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt pahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.
Kun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät vilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja huudahti isälleen:
— Se on Lehtimaa — Uramon murhaaja!
Se oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto läheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin, ja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin rautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi, nykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä Siperian vanki ja hänen kuljettajansa.
Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt, jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä, alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä suurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta hautajaiskimpusta.
Hämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti ystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi viitaten päällään ruumisvaunuihin päin: