Ei suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.
— Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän että hän hourii!
Kapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt sairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta ystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla kertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni tuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän kysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.
— Täällä ne vielä ovat…
— Lähettäkää heidät Herrasaareen — onhan nyt miltei velvollisuuteni pitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään, kapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa. Rouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise tuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät. Vihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten istui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn laidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran katsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei kuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.
Viikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää hetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli kuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki sovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista ja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun, mutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti kapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi mies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen ajatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman katkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.
— En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän viimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle anteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan pelottanut — ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel vieri poskelle uupuneen luomen alta.
Tyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän suuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa, joka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta lähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.
— Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet suureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi — koettelemuksissa, lisäsi hän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa vaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.
Miehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta, osoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet. Heidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin ihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa uhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas itsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut milloinkaan epäillyt.