Ampumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni Thoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin pelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja uskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin niitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä tietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja ajatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen omista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.
Moni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon katseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta herättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin iloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus häntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti kiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt antoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan edessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja kaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola kun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli talonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi sekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen apulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui paikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi ja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan herralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.
Tätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi oli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.
NELJÄS LUKU
Kapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei koskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen luona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä olikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän niin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa seurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että hänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen vanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä tuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia rakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta muuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin suuri.
Jos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan, olisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden miellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään tottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi kärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi edes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden tautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin ja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi varakkaan vanhanpojan elämäksi — eikähän se muuten sekään ollut hulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä, miksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat pitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin kaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi, että hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan ammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä ja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä kaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys oli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty Herrasaaren kartanossa.
Mutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli milloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran todellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty wagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut, antautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka seurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän osoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii osoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta naurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa alkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten menneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina sävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna vanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.
Näillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen kuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja useiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan pihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän kauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän saakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia Herrasaaren naimattoman isännän talossa.
Kun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös kirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli, hänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja etuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän ulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi viimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä, johon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja ikkunain alla.
Hän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut vapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta ojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin kuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet ensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin rakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi, ettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli vain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen olikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.