Puhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana yönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja tuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein varmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan. Kun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä viimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua kaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin vähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri ajatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella. Se sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että jonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan. Vähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla hänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää mahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi tästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui niin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana silmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen kuin mitään päättäisi.
Viikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun kuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi suuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä luutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta lähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.
Tällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin tovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä viidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan luottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut hunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset asiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista — sen suurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi ihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan kirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti periaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen toverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta menettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa luottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä. Hänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja olisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän velat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen sijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka seikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan myöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa sellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen vanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa ja ilmoitettiin, että päällikkö — antaakseen Thoreldille miettimisaikaa — aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen erohakemustaan!
Kun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle erehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin hänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja hän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä häntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä eikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy syrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että ainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi toivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai ylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään hyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy omia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä loukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa suljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat traditiot.
Luutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen luonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä elämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti totisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen oraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella kuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen ylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut ystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä kaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa horjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin jotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen erohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen vanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana oli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin, kun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen lyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa ivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se kun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi itsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku sisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän omasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta — tämä oli vain välttämätöntä.
Kymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut eronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden sijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen eteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen käytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä muussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle alalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren maanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla olisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin Suomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava tukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt puheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata. Kun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen Hämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli ollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen, hänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana liikemiehenä ja maanviljelijänä.
Hän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän aavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie Pietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat kulkivat yhä edemmä.
Herrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella. Toisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut uudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi ja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä Suomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat iänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen toiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja toisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden ikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja meijerin hoitajatar.
Herrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka kaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän sisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja pelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen puutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua puusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto suuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun kanto; — siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja mahtaville vieraille.
Ennen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki komea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli tuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan esti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu pois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty vaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi harmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.