Mutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli nähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja tullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen. Naimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen tunteitaan väräjämään — so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut tunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa vaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa ja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää ihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen nuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen sopikin.
Ja poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena, iloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin kuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.
Kerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä Helsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin, elleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen eroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut koskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman liukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen luutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut olivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana pidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta, kun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.
Luutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä ikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä ja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi. Hän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä, mutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka hoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut vuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi luutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli velton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä välin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.
Mutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista kahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi. Tähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi pääomaksi.
Siitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.
Kun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili Herrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti ollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä lisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän ajatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan niin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä, kun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut erinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista hoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja kirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen arvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia juoksevia velkoja Helsingissä.
Silloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen elämänsä kirjassa.
Hän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.
Toisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa tuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön ajaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.