— Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa silloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.
— Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.
Tanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa juhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti vihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään — niin miksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla, viulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa kokkojaan poltellen.
KOLMAS LUKU
Kapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin iloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden vanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa kadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset vaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä asetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti kumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti, hän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän saakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja esiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja nimipäivärunoilijana.
Hänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet luonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja korkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin hyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän ulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan olleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi kuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen peukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet vangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä käsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun vähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin kahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa molemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen, sekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa, kuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan rasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se katsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen tulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.
Vasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden vanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli vaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän olevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut maalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin suorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin kukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista huolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset haaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.
Nuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta papinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että hän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa kaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä pappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja sielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren luutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno käytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista kristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja Jumalalle sen mikä Jumalan on.
Kihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara taistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa pakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän kuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen vapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea — kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea morsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi hän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana maalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään, että toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton — "minä kyllä jaksan odottaa".
Luutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld taipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni kaksi, jopa kolmekin — ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään selittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen aikaan.