Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä. On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys, panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi ei synnytä mitään vastakaikua.
Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.
Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä syvimpään sopukkaan saakka.
Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.
Oli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän vanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa lauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se oli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja — venäläisten taito. Kansa niin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan ritarimerkinkin alla.
Aurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon valossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei tikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät tulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen pohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.
Kun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan miehen ääni vieraalla murteella:
— Kas nyt kaikkoavat mäkärät!
Sitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin, käski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja tummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä, joka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.
— Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni
Thoreld von Blumelta.