Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.
Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua maanviljelysasioista; — hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten, kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen leikillisyyteensä.
Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään, joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.
Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.
Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat. Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen, ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.
Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.
Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.
Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä — se oli heidän vanha oikeutensa ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja lapsellisen hymyn huulilleen.
— Pastoraalisinfonia, sanoi hän, — oikea pastoraalisinfonia!
Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan kristinuskon hymyilyä.