Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.
Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.
Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja tyhmästi — mutta pysyi päätöksessään.
Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen ja laski miehen menemään.
Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan vaatimuksiaan.
Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava aave.
Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja rumana.
Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä, ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä, jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja, jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo. Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan sellaiset myötäjäiset mukana.
Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista oli hän saanut tarpeekseen — ja tarpeekseen heidän tyhmistä viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.
Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle. Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin, sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa talonpoikaiskeikarin tavalla.