— Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.
— So, so — riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.
— Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan? vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten muuttamatta.
— Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.
— Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.
Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin ja pani hänkin kätensä puuskaan.
— Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja kysyt kapteenia kuin vertaistasi?
— Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta, talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni. Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:
— Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!
— Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon marhamintaa renkaaseen.