Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.

Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita, jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan. Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.

Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli tehnyt sen näin ajoissa — päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan, niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.

Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne antoivat hänelle viisaan rauhan.

Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet paperisetelinsä — ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi myötäinen.

Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen, alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.

— Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.

Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona, vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän aikaan vuodesta. — Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan, tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut, vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja, jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin. Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa, pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi…

Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.

Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan likitse.