Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus — kaksihan niitä oli! Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia, oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse — ne olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.
Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät — mitäpä niillä olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; — sen talon kannatti pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei. Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa, valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään katsomassa.
Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.
Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo. Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin kiverretyt.
Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.
— Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.
— Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.
— Työn haussa?
— Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.
— Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?