— Eiköpä ehkä jo poleksine … lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli…
— Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?
— Tottapahan hätä keinon keksii…
— Vähä työtä tene aika?
— Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.
— Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa puoleen. — Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä puhelemaan?
— Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon kätkeytyi ivaakin puoleksi, — kai se kestää odottaa…
Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen, jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.
— Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.
— Kalleksihan nuo on sanoneet.