Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta, joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen, otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä, eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
— Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut mitään vastaankaan.
— Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
— Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei ymmärtänyt niin mitään.
— Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
— Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
— Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
— Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin viisaasti.