Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja, noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli paleltunut.
Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin, näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin lukeneet.
Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.
Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan, tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.
Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan, heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle kolkuttanut.
YHDESTOISTA LUKU
Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena nälästä ja pakkasesta.
Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain. Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään iloisiksi, kun — kiitos olkoon nälänhädän — alhaisten työpalkkain takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen rautatierakennusten historiassa.
Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä, että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.
Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän selkänsä taakse.