Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut, kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.
KYMMENES LUKU
Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.
Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat, torpparit — kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan, joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään, eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella, siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä pellontilkareesta.
Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan sitä tavoitellen — vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa ja itki.
Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta, kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä, ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta vertaa kamalamman karvaiseksi.
Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.
Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva synkkänä ja sakeana.
Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden silmien luettaviksi.
Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi, kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.