— Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson, näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.
Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti hevosensa.
— No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.
— On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.
— Halla pannut?
— Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.
— Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään mahda!
Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.
— Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!
— Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.