Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa. Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta, mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.
Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.
Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa, lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä — vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä. Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä vastaisten tarpeitten varalle.
Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen pienet heikkoutensa.
Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen, jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna niin kaunis ja — Pohjanmaa niin kaukana!
Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi — hyvinkin hyvästi — toimeen tässä rysässään — eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa, voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja pelastuksekseen.
Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa — se raukka — ei nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.
Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan — perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.
Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.
Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa oli järkähtämätön.