Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.
— Kuka siellä?
Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan, ja naisen ääni vastasi:
— Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.
Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan, voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.
Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan kylmästi ja levollisesti:
— Ne ovat ehkä ryövärejä!
Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli säikähtynyt ryöväreitä.
— Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.