— Mene tiehesi! Sinä olet hullu!
— Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! — Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.
— Mene tiehesi — sinä olet päästäsi vialla!
— Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo, jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!
Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä hyökätäkseen ulos.
— Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?
Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle, joka oli kiiruhtanut jäljestä.
— Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle! Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!
Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.
— Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi! huusi vieras vaimo itku kurkussa. — Vaan niin totta kuin minä elän, saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt sinutkin, Anna Mellilä!