Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa, ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi ylenkatseellisesti:
— Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta puukkosi, sen pidän minä.
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt, mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää? Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein itkusilmin.
— Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.
Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: — Mene tiehesi miesparka, kun kerran pääset!
Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.
Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin ja valmiina menemään metsään kirveineen.
— Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.
— Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.
— Mutta enhän minä tunne sinua.