— Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.
Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:
— Hyi! — Hyi! — Hyi! — Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! — Hyi!
Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.
Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän silmäyksen ja kysyi:
— Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?
— Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin minua?
— En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.
— Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.
— Enhän minä petä sinua … mutta … miksi et voi sanoa minulle niin kuin asia on? huudahti hän.