Hm — niin…! Häntä tarkasteltiin tutkivasti — hän näytti olevan rohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä. Ja sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin tutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain kysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin rautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä tehdä sama matka uudelleen.
Pehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja karttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan kanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni Thoreld kotiin.
Hän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen puheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä sopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo porstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen työhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:
— No, onko sinulla mike asia?
— Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.
— Mike niin?
— Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.
— Kalle Pihlkö?
— Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.
Kapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.
Johanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.