— Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa tyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän tunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä sellaista rikosta, josta häntä syytettiin.
Nimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat ja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:
— Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!
Sitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan lautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan puhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea roiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli oikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien puutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja sai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja laskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan vaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän vaillinaisia todistuksia vastaan.
Lehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin silmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin pellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja katsahti säikähtyneenä taakseen; — nyt vietäisiin hänet valalle, arvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä tähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.
Pieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat tuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi kuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet kalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi Jumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.
Siinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän, arvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa aikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun tuomari alkoi.
Vanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä ymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän tuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä, parrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä kuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä ketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri käänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla. Lehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin puoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat tarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:
— Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?
Kaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi selittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja kuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen haltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti. Nuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat kuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti varoituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä: