Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi, kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein. Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta, levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli, kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä nousemaan.
Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.
Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä tulemaan tyytymättömäksi tilaansa — kapteeni laiminlöi tietysti liiaksi häntä! — ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä ja hänen lapsiaan.
Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään. Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: — Johanna ajettiin ulos.
Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.
Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten silmissä voinut langeta mitään varjoa.
— Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?
— Hm — ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa mielipidettä.
— Mutta — …? rouva von Blume keskeytti sanansa.
— Mutta — mitä sitten?