Eturinnan miehiä syntyjään,
Hän kylläkin ennen yötään
Ois varmaan voittanut paikan tään,
Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,
Mi toimeen vei hänet myötään.
Noin aattelematta itseään
Hän kaatui keskellä työtään
Ja kesken hankkeita noita,
Kun siinä ponnisti, syöstessään
Alas vääriä jumaloita.
Niin, — uljasna, lämminnä vielä hän on,
Kun muistelen muistoja noita,
Niin valmis harmiin, ja harmiton,
Sama ystävä tyynessä saariston,
Tai käyden kaupungin kiihkohon.
Ei, — häntä ei unhotus voita!
Hänen hautaansa kantaa tahtoisin
Nyt outoja kiehkuroita,
Mihin nuoruusaikojen muistelmin
Ma kietoisin kukkastuoksuihin
Kuun kultia, hopeoita
Ja uljaita unelmoita,
Joit' uinut, kun eessäs ihanin
On kevääs ja onnes ja toiveeskin.
Liet ankara, tuomita koita!
Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.
IV.
Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.
Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,
Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan
Retkeä vastoin tuulta ja lunta,
Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.
Aallokko, lausu: — kuollutko lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,
Vielä kuin muinoin ystävä liet mun;
Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,
Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun:
Vie minut maihin! — Kuolla en vois!
Katumusretki on tehtävä vielä,
Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,
Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,
Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät
Siunatun unholan mereen pois!
Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,
Sankeat aavat silmältä sulkee,
Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon
Juurehen männyn, kallionrakoon,
Missä on untuvasuojansa tuo.
Katumusretkeä, tuulta ja lunta
Siinä en muista, miss' uinun ma unta,
Untani puusta, min juurakon rakoon
Pesäänsä haahka pääsevi pakoon
Neulasten alle ja puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen,
Ja kylvöni korjattu on:
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen
Jäis kylkehen kallion.