III.
Hjalmar Neiglick.
18 3/XI 89.
Hänet eilispäivästä vielä nään,
Miten seisoi hän rohkeasti,
Niin valmisna mailmaa järjestämään,
Pirun hännän ja gordisen solmun pään,
Hän katkaisi reippahasti!
Hän uljaana, päähän asti
Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään.
Vain kolmekymmentä iältään
Ja taistellen intoisasti,
Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.
— Ois pantu hän paarille lepäämään
Vain Ranskan tricolor peitteenään,
Jota Suomen kyynelet kasti.
Luon' Olavinlinnan raunioin,
Mihin saavuimme juhlailullen,
Tulin poikana tuttavaks sullen.
Kun elon tiellä ja kohtaloin
Taas kättä nuorina löimme noin,
Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,
— Jos ei riidelty, niiksi tullen! —
Yli paperikoppain ja laatikkoin
Pyhän Yrjänän lailla taistella koin,
Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,
Kritiikille kammotullen.
Mut runomailmaani aukenevaan
Teit tyynet tarkastusretkes vaan,
Ja sa niin olit rakkahin mullen.
Sa vanha veikko, sa taidollas
Mun johdit tolalle mäistä,
Kävit uljaasti kiinni, suistaissas
Runohenkeä itsepäistä!
Oi, kiitos vieläkin hautahas
Sun ystäväsiteistäs näistä!
Ma kevään muistan niin nuorekkaan,
Ja siinä nään ylioppilaan,
Mi ensi seppelet voitti.
Jo kauniina päivänä painetaan,
Eräs kiistakirja, mi leimullaan
Omatekoiset areopaagit maan
Vain sellaisiks näyttää koitti.
Miesmuistiin moista ei kuultukaan,
Ett' ylioppilas, poika vaan,
Noin uljaasti ampuisi jousellaan,
Niin ylös ja päätä pahkaan:
Professorit, jotka turhuuttaan
Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan,
Nyt puhkui hartaina, harmissaan,
Kun saivat poltetta nahkaan.
Kun eessä viel' oli tutkinnot,
Hän edut unhotti, suosiot
Ja koukoja oppineita,
Ja taisteli puolesta totuuden,
Ett' oikein jäit ihan ihmeesen;
— Hän katsoi mailmahan hymyillen,
Ei koskaan kursaillut keitä!
Vaikk' urhotyön teki nuorena tän,
Pian olkahan lyönti jo suotiin,
Ja jo paikan sai sekä palkan hän,
Ja — areopaagiin tuotiin.
Ne on miehen haihtuvat piirteet vain,
Mi valiojoukkohon tutkijain
Tienraivaajaksi kuin luotiin.
Vain eespäin aina hän täytti,
Jos julkisuudessa uljaana näin
Tai nuorisopiireissä kylmin päin
Hän kellonlyöntiä näytti.
Oli intoa siinä, hehkua vaan,
Ja voima ja kiihko kuin taika,
Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan,
Mi tuhlas ympäri aatteitaan,
Min ain oli kiireinen aika.
Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,
Vähin sortovaltijan elkeissäi,
Myös niskasta meitä hän käytti,
— Toki hienosti, kohteliaasti vain —
Mut sittemmin muita selvemmin ain
Hän asians' oikeaks näytti.