— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos… niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta… tuo on meille otettava, kelpo mies.
— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.
Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.
— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat… Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia… Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin…
Ainahan ne nuoret sopivat.
Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.
Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan herraspäiviä viettämään, ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa asti.
Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista »joutavuutta» ja »ajan hukkaa», vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.
Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun hänestä aika jättää.
Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.