Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.
— Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse; paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.
Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.
Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.
Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
— Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin te olette muuttanut toiseen elämään.
Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.
— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.
— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.
Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.