Hän oli kuin puusta pudonnut.

— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.

— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.

Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt… pitäneekö kiertää ympäri.

— Mitäs hupsutuksia!

Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut aavistaakaan.

Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,
Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.

Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.

Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.