Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.
Isä oli hämmästyvinhän.
— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.
— Ei, vaan miniän tuon tähän.
— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset…
Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.
Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivetään.
Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.
Se oli viimeinen sanansa.
Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.