Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada, ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta toisen käsityksen.
Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.
— Minä on ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.
Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.
Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.
Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä, läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut tullut.
Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.
Samppo ei ollut Kiveläsä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut. — — —
— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.
Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.