— Se on tehnyt testamentin.
— Olipahan tuolla mitä testamentteerata.
— Olipa… Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.
— Onko se sinun hoteillasi tuo testamentti?
— Minullehan sen vainaja jätti.
— Sinusta tulee nyt koko mies.
— Niinhän se taisi ukki vainaja meinata… Voimmehan silmäillä tuota paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli toisen pohjakamarin kaapissa.
Ja niinhän se oli ukki meinannut.
Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.
Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli tytär kuolleen katteeksi heittänyt.