Vieraanvaraisuus on myös Böhmiin perehtynyt. Sen kansaan pian tutustuu ja, jos heidän tapoihinsa ja omituisuuksiinsa mukautuu, saa kokea mitä sydämellisimmän kohtelun. Tapoihinsa ja omituisuuksiinsa Böhmiläinen onkin niin sulkeutunut, kuin sen maa vuorien saarrokseen. Kaikkeen vieraasen ja ulkomaiseen on hän taipumaton, ja kun hän joskus patalaaksonsa jättää, ei hän mistään löydä sen vertaa.

Kaksi aivan eri kansaa, Slavilainen ja Germanilainen (Szechiläinen ja Saksalainen) asuu Böhmissä. Vihollisen tavoin ovat he usein vastakkain ryntänneet ja otelleet, kunnes Slavilainen puoli on paennut. Mutta heidän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta elää heidän lauluissaan ja saduissaan suvusta sukuun. Niistä runsaista aarteista ainoastaan yksi esimerkki! Vlanikin vuoresta lirisee eräs lähde vihertävää vettä ja valkoista vaahtoa. Entisinä aikoina, kun voimallinen vihollinen Szechiläisiä ahdisti ja viimein ne voitti, oli muutama tuhat alkuasukasta viimeisestä onnettomasta teurastuksesta pelastainnut. Vihollisen hirmuisesti vainoamina he viimein löysivät suojansa tässä merkillisessä vuoressa, joka avautui ratsujoukolle. Sitte ovat he monta vuosisataa siellä maanneet, eivät kuole, vaan kun aika on täytetty, ja Böhmi on pahimmasti sorrettu, tulevat he jälleen sen apuun ja voittoon. Tavan takaa he nostavat päänsä ja kysyvät, eikö aika jo ole? Silloin hevoset pystyttävät korvansa, mutta pian kaikki jälleen uneen vaipuu. Hän joka täsmälleen oikeana päivänä ja hetkenä Vlanikiin menee, voi nähdä ratsumiehet.

Yrjönpäivänä (Maalisk. 12 p.) menevät seudun tytöt ja pojat vuosittain Vlanikiin, siten oikein draamallisesti satua esitelläkseen. Yksi valitaan johtajaksi. Hän huudahtaa: seiso! ja kysyy eikö vielä ole aika. Joku toinen on lähettiläänä, joka lähetetään katsastelemaan, miten yläilmojen asiat ovat. Tämä sitte kertoo tietojansa, kunnes johtaja sanoo: "Aika ei vielä ole." Sitte tämä pieni sotajoukko hajoaa.

Erzgebirge.

Erzgebirgen vuorijono tekee suurimman ja kansarikkaimman osan Sachsenin kuningaskuntaa. Siellä useimmat ja korkeimmat vuoret kohoutuvat; siellä suurimpain virtain lähteet paitsi Elben lirisevät; siellä on Sachsin vuoriviljelyksen, nypläystoimen, osaksi puuvilla- ja villakehräämöiden ja puutöiden pääpaikat. Samalla kuin maan päällä nyplätään, kehrätään ja kudotaan, taotaan ja vetokärryjä vedetään, tehdään samaa sen alla.

Leipzigistä alkaen maa vähitellen penkereittäin nousee nousemistaan laaksoina ja harjuina korkeimmalleen Böhmin rajalla. Tänne Tapio on runsaasti kylvänyt kaikenlaisia luonnon kauneuksia; vaan myös jylhiä vuoria ja synkkiä metsiä tapaa siellä täällä silmä, semmoisia, joissa ei mikään laululintu pesi, ja missä ainoastaan joku ampiainen silloin tällöin surahtelee; joissa viiniköynnökset eivät uljastele eikä ohrakaan usein kasva. Sanomattomat metsät humisevat etenkin ylhäisemmillä seuduilla, jotka pitävätkin Leipzigin seudut puissa. Mättäitä ja kivihiiliä ei myöskään puutu. Maan aaltoileva muoto ja sorainen laatu vaikeuttaa pellon ja puutarhan viljelyksen; kylmä ilmasto tekee myös usein maamiehen vaikean vaivannäön hedelmättömäksi. Maan parhaana tuotantona ovat kaurat, pellavat ja perunat. Viimemainittu ravintoaine ajaakin pääasiallisesti leivän asiaa. Se on köyhän elatuksena aamuin, puolipäivin ja illoin, usein ainoastaan suolan ja harvoin voikipeneen tahi pellavaöljyn höystämänä. Usein muutamat perunat ovat heille oikein makupaloina ja jos niitä on kyllältä syödä, pidetään se monen perheen oikeana virvoituksena. Jos ei Böhmistä ja muista naapuriseuduista viljaa tuotaisi, kärsisivät Erzgebirgen asuja-raukat usein suurta kurjuutta, vaikka he sanomattomalla vaivalla, samoin kuin Tyrolilaiset ja Schweitsiläisetkin, ikäänkuin pakoittavat maan antamaan sitä, jota se heiltä kieltää. Aina puolin penikulmin kantavat he kopilla mehukasta maata ja lantaa kaljuille kallioille. He kyntävät vuorten rinteitä, joita tasankolaiset tuskin voisivat ylös kiivetä. Heinää he tekevät semmoisilta kukkuloilta, joilta yksi ainoa sopimaton askele heidät syöksisi onnettomuuteen. Heinänsä he korjaavat sitte kesällä re'ellä, sillä kärryt eivät voi semmoisilla seuduilla tulla kysymykseenkään. Erzgebirgeläinen on vähään tyytyväinen, vilpitön ja teeskentelemätön toimissaan. Erzgebirgen tasangot ovat hyvin pieniä; siellä ei ole ollenkaan teitä, ainoastaan käytäviä, joita alituisesti saa kiipeillä ja raahailla. Vaivaloisempaa maanviljelystä tuskin missään lienee, ja tokkopa muualla käytettäneenkään nuorisoa niin aikaisin työssä kuin täällä. Kuudennella vuodellaan lapset jo auttavat nypläystoimissa, kehruussa ja maja-askaressa.

Erzgebirgeläinen, samoin kuin Tyrolilainenkin, on vielä merkillinen ahkerasta ulkoseutujen kiertelemisestä, ja samalla alituisesta ikävöimisestä kotivuorille ja laaksoihin. Niinkuin muuttolintuja, rientää heitä sadottain keväisin eri seuduilta vieden nauhaa, pitsejä, läkkiastioita j.m.s. kaikkiin maihin, joissa Saksan kieltä vaan puhutaan; Schweitsistä aina Venäjälle, ja usein ainoastaan kirves ja savikauha mukana, kulkevat he rakennustöitä etsimässä. Mutta talveksi melkein kaikki rientävät kotiinsa, köyhässä, pyryn peittämässä, savuhuntuun käärityssä majassaan vaimoneen ja lapsineen nauttiakseen vaivalla ansaittua talvenvaraansa. Pojat, kahden ja kolmentoista vanhoina menevät joko yksin tahi isänsä apuna kauppatavaroilla täytettyjä kärryjä vetäen maita ympäri, ja monella perheellä on puoli tusinaa poikia mailla tuntemattomilla silloin, kuin tyttäret kotona nypläilevät ja kehräävät.

Paksu sumu, joka tuskin päivällishetkinäkään häviää, ilmoittaa Erzgebirgeläisille talven tulon, joka tavallisesti ilmestyykin mitä kammoittavaisimmassa muodossa. Usein pyryää viikkokaudet lakkaamatta, ja joskus yhdessä yössä niin paljo, että kylissä täytyy tiensä lapioita, jopa joskus nousta katoillekin, ennenkuin voi tien ovelle tahi akkunoille löytää. Kuudesta aina neljääntoista jalkaan vahva lumi ei ole harvinaista kovina talvina. Pyryt, jotka eivät missään niin myrskyile, kuin täällä, muodostavat usein neljänkymmenen ja kuudenkymmenen jalan korkuisia nietoksia, joiden ylitse Erzgebirgeläinen Lappalaisen tavoin suksii tahi lumikengillä laahailee. Onnettomuuksien vältteeksi asetetaan merkkisalkoja, ja pahemmilla pyryillä, etenkin iltasilla, ilmoitetaan vielä kellolla tahi rummulla, mihin päin matkustajan on pyrkiminen. Harvoin sittekään talvi menee jotakuta ihmistä lumeen hautaamatta. Sittekin Erzgebirgeläinen sydämellisesti toivottaa jokaisen talven tervetulleeksi; sillä se tuottaa hänelle rakkaimman näön, rekikelin, joka tiet tasailee, vilkastuttaa seurustelua ja yhteyttä, ja tavallisesti kestää kauemmin, kuin alangoilla. Silloin ei ajeta hevosilla, vaan ikäänkuin lennetään uhkaavien vaarojen ohitse, vuorien ja laaksojen ylitse, ja yksinpä lapsetkin kelkoillaan (enimmästi kaksittain kussakin) laskevat alas mitä jyrkimmiltä kukkuloilta. Nuoriso onkin täällä yleensä paljoa paremmin karaistu kuin alangoilla, ja usein, silloin kuin me täällä jo turkkiin turvaamme, lapset siellä juoksentelevat mitä niukemmissa puvuissa. Näin puettuina he myös seuraavat matkustajan vaunuja lahjoja kerjäten.

Karlsbad.

Böbmerwaldin itäisellä rinteellä kiertelee Teplbach graniittivuoren syvää juoppaa myöten Eger-virran laaksoon. Vaikka kesällä hyvin vähävesinen, miten muutkin vuoripurot, paisuu se keväisin, jolloin tulvavesi tuhansissa noroissa hypähtelee, tahi suoja virtojaan vierittää vuorelta alas, kohisevaksi koskeksi, joka usein tuhoja tekee ja vedellä peittää koko Egerlaakson. Likellä tämän Eger'in yhtymäpaikkaa, jossa virta lirisee korkeiden äyräiden ja jyrkkien kallioseinäin välitse eteen pistäytyvän vuoren ympäritse, on Saksan mainioin terveyslähde Karlsbad; monen kivuloisen toivon ja pyrinnön esine, paikka, josta tuhannet vuosittain löytävät terveytensä taikka helpoituksen kivulleen tahi vapautuksen viimeisen, rauhallisen lepopaikan.