Tumman viheriöistä aalloista kohoutuu lukematon joukko mastoja lippuineen ja viireineen; venheitä kirjavine majoineen ja mustia kontooleja kihisee laivamme ympärillä; kaikkialla torutaan ja mellastetaan. Matkustajat tukkiivat laskutikkain portaille, puna-takkiset kontoolilaiset[29] kiipeilevät vuoria myöten kiljuin ja karjuin ja sadat erilaiset nimet toisiaan kai'uttavat. Viimeinkin löydämme itsemme ja kalumme ahdinkoon sullottuna mustassa kontoolissa ja pian sen jälkeen jossakin ravintolassa majoitettuna. Aivan kuin vedestä nousevaisina seisovat tämän ihmeellisen kaupungin huoneet edessämme aina dogen[30] palatsiin, jonka kellertävät muurit ja lyijykatto kohoutuvat keisarillisen puiston puiden ylitse. Juuri akkunaimme alla kuulemme me airojen kohinan ja kontoolilaisten karkeita ääniä.
Kummallisilla tunteilla astuu matkustaja Venedigin kapeita katuja, tarkastelee avonaisia palatseja ja loistavilla rakennuksilla sivuttua Markuksen toria, josta palatsien välitse nähdään tumman siniselle merelle. Voi tuota kansan kihinää! Ruskeita Illyrialaisia, Dalmatialaisia puoli-itämaalaisissa puvuissa, jättiläismäisiä merimiehiä punaisine takkineen, lukemattomia kaupitselijoita, jotka korkealla äänellä tarjoilevat mitä erilaisimpia tavaroita: raakkuja, syömäsimpukoita, granataomenia, meluunia, viikunia, rypäleitä ja muita maan viehättäviä hedelmiä. Tuhansia ääniä kaikuu, kaikki ovat sekaisin toinen toisensa tiellä, ja molemmin puolin kohoutuvat vanhat ränsistyneet palatsit synkeinä muinaisuuden todisteina.
Nouskaamme Venedigin korkeimmalle kohdalle, Markuksen torniin. Kierteinen käytävä, portaaton, pimeä, kammoittava ja likainen vie meitä ylös. Voimalliset kellojen äänet mouruavat yläpuolellamme jättiläissäveleillään niin, että koko rakennus tutisee. Haudasta nousemiselle tuntui, kuin me pitkän kämpimisen perästä tulimme taas auringon valoon. Allamme nyt on ympäriinsä palatseja ja kirkkoja, huonerivejä ja pieniä, avonaisia palatseja, torneja, ahtaita kaivannoita ja kapeita katuja, monta saarta huoneineen ja kirkkoineen. Kaikkialla kajastelee lumivalkeat purjeet, höyrylaivat tulla pohottavat, höyryjuna nyt juuri kiitää Lannossiltaa, joka tämän uivan kaupungin mantereesen yhdistää. Tuolta kaukaa kuumottaa lumiset Alpit kuin sumupilvet.
Ilta hämärtää. Kuinka kaunis Venedigin yö on! Tuolla vanhat palatsit seisovat ja valavat varjojaan kuun kirkkaassa valossa, joka torit ja kaivannot kajastaa. Tornit ja kuvut ihmeellisesti kimaltelevat, katot kauniisti kajastavat kuun niihin kuumottaissa. Koko akknnarivit hopealta hohtavat, juuri kuin niiden takana loistavia juhlia vietettäisi — semmoisia kuin Venedigin loistoaikana. Markuksen torilla odottaa meitä valot, musiikki ja kirjava ihmisvilinä. Kahviloista kajastelee kirkkaat valot; niiden edustalla, pienten pöytäin ympärillä istuu kotomaalaisia ja vieraita kaikista säädyistä; kaupustelijat kiertelevät ympäriinsä rihkamiaan tarjoellen; Itävaltalainen musiikki[31] valelee koko paikan hurmouttavilla säveleillä; paussien välillä kuullaan kierteleväin musikanttien kitarrien eli harppujen yksinkertaisia säveliä, ja puheessa havaitaan mitä erilaisimpia kieliä.
Toinen päivä oli sunnuntai; kellot soivat taukoamatta. Markuksen kirkon avatuista porteista tulvasi kirjava joukko rukouskirjat ja rukousnauhat mukanaan. Esikartanon hämärissä holvikäytävissä istuu partaisia kerjäläisiä ja talonpoikaisnaisia omituisissa kauneissa puvuissa. Astukaamme tuohon salaiseen ja kunnioitettavaan temppeliin, joka ihmetyttää meitä vakavalla loistollaan, korkealla kupulaellaan ja kalleilla kultapohjaisilla maalauksillaan. Laattia on ladoittu marmorilevyillä kuvikkaaksi. Alttarin valo ei kokonaan hämäryyttä poista; kummalliset kuvat ja veistotyöt ovat vanhuuden mustuttamat. Kokonaisuudessaan kirkko näyttää holvihaudalta ja muistuttaa niistä kallioluolista, joissa ensimmäiset kristityt jumalanpalveluksensa pitivät.
Tästä me menimme dogen palatsiin. Kaikki mitä täällä näimme, tyhjät marmoriportaat, hiljaiset salit, korkeat holvit ja saariakkunat, suurenlaatuiset seinä- ja kattomaalaukset — kaikki muistutti vielä samasta hiljaisesta vakavuudesta, joka muinaisaikoina näissä huoneissa vallitsi. Näistä kerrassaan loistavista saleista menimme me lyijykatonrajassa oleviin mataloihin vankihuoneisin ja alas pimeitä ja kosteita portaita myöten aina niihin elävien hautoihin, joissa entisaikoina tuhannet onnettomat vangit mustien muurien välissä jääkylmillä vuoteilla viimeisen kerran hengähtivät.
Me kiertelimme kerran pilvisenä päivänä Venedigin ahtaita ja lukuisia katuja. Kuinka toisenlaista, kuin illalla Markuksen torilla! Akkunain edessä riippui repaleisia pesuvaatteita; ei missään näe kukkia eikä akkuuaverhoja. Kapeat solukat olivat puhdistamattomat; likaa ja romua oli kaikkialla; kalpeita, laihoja ja resuisia lapsia leikki siellä sekasorrossa. Yhtä vaaleita ja laihoja ovat myös ne ihmiset, jotka näissä kosteissa ja pimeissä asunnoissa asuvat. Pieniä siltoja kolkosti kaarteilee kapeiden kaivannoiden ylitse, joista pahoja höyryjä kohoilee, ja jossa likaisia kontoolia uiskentelee olkien ja jäännösten ympäröiminä. Työpajat ja puoditkin näyttävät hyljätyiltä. Raha liikkeestä ja virkeys kaupasta on kadonnut. Ihanaa on käväistä Venedigissä, mutta ikävää siellä asuminen.
Rooma (Rom).
Rooma, ikuinen kaupunki ja vuoden 1871 jälkeen taas koko Italian pääkaupunki, on monella kukkulalla, joista Aventino, Palatino, Kapitoliino, Selio, Esquillino, Viminale ja Kvirinale ovat ne seitsemän historiallista kunnasta, joiden mukaan Roomaa usein kutsutaankin "seitsemän kukkulan kaupungiksi." Nykyään se jo leviää kauneilla käytävillä ja verrattomilla penkereillä koristetun Mont Pinsionkin ylitse, josta on mitä ihanin näköala kaupungin ylitse. S:n muotoisesti kaupungin lävitse juoksevan Tiberin toisella puolella huoneet peittävät myös Monte Janikolon (Mons Janiculus) ja Monte Vatikanon. Nykyinen Rooma on täynnä sinne tänne suikertelevia kapeita katuja, joista huolimatta kuuluisa Korso kuitenkin ojennaite putkisuorana kaupungin pohjaisosasta Piatsan Popolosta aina Piatsa Veneziaan kaupungin keskuksessa.
Kapitolista näemme me alas muinaiseen Forumiin eli oikeuspaikkaan, josta alituisella kaivamisella aina vaan saadaan selvempi käsitys. Siellä me näemme Septimii Severin riemukaaren (portin) ja etempänä Tiituksen kaaren samalla, kuin kuulemme kaiun hyminän Palatiniläiskunnaalta, jonka alapuolella Flavianilaisen pyöröteaterin (Coliseo) ääretön rakennus Forumin takaa kohoaa. Tosin kyllä kaupungin muissakin seuduissa on kaupungin jaloja muinaisjäännöksiä, joista nykyjään muodostettu Panteo on kaunein; mutta ei missään ne vaikuta niin valtavaisesti, kuin täällä vanhassa Roomassa, jossa ainoastaan yksityiset huvilat, kirkot eli vanhat luostarit muistuttavat uudemmasta ajasta.