Kylpylät ja kahvilat nyt ihmisillä täyttyvät, käytävät kirjavanaan samoja kihisee. Nuoralla hyppelijät ja kujeilijat konstiaan tekevät; tuolla Arabialainen kertoilija haastelee ympärilleen kokoutuneelle kuuliakunnalle. Täällä töllistellään kuvajais- ja nukkipeliä; tuolla on silmänkääntäjäin ja ennustajain komerot. Täällä mustalaiset karhujaan ja apinoitaan hyppelyttävät; tuolla katsotaan Turkkilaisten nuorukaisten kilparatsastusta hyvin harjoitetuilla hevosillaan. Aikakin kuluu, ilta lähestyy; maan ja meren iltarusko rusottaa. Kun hämärä yöksi muuttuu, kiiruhtaa kaikki levolleen. Satakielet puutarhoissa livertelevät, tuhansia tuikkavia tähtiä loistelee Skutarin taivaalla. Kirkkojen torneista kaikuu neljännen kerran rukoushuuto. Miljoonia kynttilöitä loistaa kaupungista meidän vastaamme. Kahvilat kaikki valosta kimaltelevat, jopa niiden katoiltakin kynttilät ja lyhdyt kiiluvat. Täällä Turkkilaiset naiset pitävät kokouksiaan. Orjattaret tarjoilevat heille virvoituksia ja kahvia, ja orjat vartijoivat ett'ei kukaan pääsisi tälle nyt pyhälle paikalle, jolle talon herrakaan ei tohdi lähestyä. Ilta ainakin kuluvi. Aikoja sitten ovat ihmiset kaduilta kadonneet, kello 10 kaikki paikat ovat tyhjiä ja ainoastaan satamoista kuuluu kontoolien ja jaaloin loisketta.
Turkkilaiset.
Turkkilainen on yleensä pitkä ja tukeva; hänen käyntinsä on raskas, mutta ratsastaissaan on hän vilkas ja notkea. Ruoassa ja juomassa hän on erinomaisen kohtuullinen, ja kaikki vastukset hän kestää suurimmalla lujuudella. Välinpitämättömyys ja kopeus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Edellinen usein muuttuu aina huolimattomuudeksi ja synnyttää semmoisen velttouden ja toimettomuuden, ett'ei sille muissa kansoissa vertoja löydy. Turkkilainen voi maata ja tupakoida aamusta iltaan matollaan, ja tämän yksitoikkoisen elämän vieton usein katkaisee ainoastaan piipun puhdistamispuuha eli potun, jonka lävitse piipun varsi menee, raittiilla vedellä täyttäminen. Satoja kertoja näkee niiden kulkevan samaa katua, eikä sittekään ne tunne sen viereisiä taloja. Ja onpa Turkkilaisia, Konstantinopolissa syntyneitä, kasvaneita, jotka eivät koskaan ole Skutarissa käyneet.
Tämä myötäsyntynyt toimettomuuteen taipumus selittää Turkkilaisten kopeuden, sekä tuottaa heidän taitamattomuutensa. Turkkilainen pitää jokaista Frankkilaista kerjäläisenä, jonka pitää yöt ja päivät työskennellä nälkää välttääkseen. Hän tosin kyllä tunnustaa, että Euroopalaisella on monta taitoa, jotka hänelle ovat oudot; mutta sen juuri hän pitää heidän köyhyytensä todisteena. Kaikki muut, paitsi Turkkilaiset, ovat hänen mielestään vaan käsityöläisiä ja päivätyöläisiä, jotka ovat luodut työhön, vaan ei nautintoon; hän se on, joka on luotu mukavuudessa eloaan elämään — nauttimaan.
Toisen omaisuudelle Turkkilainen antaa kummallisen kunnian. Vaikka hän, miten kaikki Itämaalaiset, haluaa rahaa ja voittoa, ei hän kuitenkaan juuri koskaan täytä haluaan luvattomalla tavalla. Itämaalla on tapana kaikenlaisten tavarain paneminen akkunoihin ja oviin nähtäväksi niin, että useimmat kaupungit näyttävät markkinapaikoilta, ja kuitenkaan ei kukaan paikkojaan lukitse öiksi, ainoastaan peittää ulkona olevat verholla. Näin tehdään myös Konstantinopolin isoilla markkinoilla, jolloin Itämaiden tavarat yksiin tulvaavat. Perassa ei ole tämmöistä uskollisuutta, ja useimmat varastajat ovat Kreikkalaisia ja Frankkilaisia. Turkkilainen luulee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin muita, paitsi Mahometiläisiä kohtaan. Hän lyö niitä kuoliaaksi, mutta ei petä heitä. "Minä olin" — sanoo eräs matkustaja — "usein pakoitettu jättäytymään Turkkilaisen emäntäni luotettavaisuuteen. Kieltä kun en ymmärtänyt, täytyi minun ruokaa, yötilaa, y.m. maksaessani antaa koko kukkaroni Turkkilaisille, että itse olisivat maksun sieltä ottaneet; eikä koskaan ne tätä luottamusta väärin käyttäneet. Minä en luule, että sitä samaa voi muista kansoista sanoa."
Rahalahja on meidän käsityksemme mukaan liiaksikin selvä todiste vastaan ottajan vallanalaisesta ja alamaisesta asemasta ollakseen liiaksi nöyryyttämättä jokaista julkista virkamiestä, jolle semmoinen tarjotaan. Mutta toisin se on Turkissa. Juomarahoja täällä ottavat kaikki, aina kerjäläisestä sulttaaniin saakka. Nimi korkeintaan voi näissä vaihdella. Kukaan ei hämmästyisi, vaikka hänelle tarjoaisikin rahalahjan, päinvastoin on se jokaisen tilaisuuden mukaista. Tuskin kerkiää jonkun "ylhäisen" huoneesta, ennenkuin kaikki hänen upsierinsa ja palvelijansa ovat ympärillä piasteria odottelemassa.
Turkkilaisten jumalisuuden ja että se enemmän ilmestyy jumalisessa mielenlaadussa, kuin ulkonaisissa tavoissa, huomaa jokainen, joka on tilaisuudessa heidän huone- ja yleiseen elämäänsä tutustumaan. Viisi kertaa päiväänsä kirkon tornista kaikuu rukouskutsumus. Mutta Turkkilainen ei aina kuule kutsumusta, sillä laki kieltää hänen ajattelemattomasti rukoilemasta. Hän ei kuitenkaan laimiinlyö koskaan viidesti päivään rukoilla ja hartaasti pestä itseään aina rukouksen edellä. Isommissa kaupungeissa on kirkkojen lisäksi vielä rukoushuoneita, jotka ovat kaikilta sivuiltaan avonaiset ja joiden kattoja vaan pylväät kannattavat. Avonaisilla kaduilla, niityillä ja kedoilla, puiden varjossa kaivoilla ja lähteillä nähdään polviaan notkistelevaisia Turkkilaisia rukoilemassa päät maahan kumarrettuina ja aivan huolimatta, mitä ympäristöllään tapahtuu. Heidän rukoillessaan kuvastuu heidän kasvoissaan sisällisin hartaus; ehtimiseen kumartuvat he maahan ja ovat joskus niin kokonaan rukoukseen vaipuneina, ett'ei mikään säikähdys eikä vaara voi heitä siinä häiritä. Ruumiin puhdistamisen yhdistäminen rukoukseen ja yleensä sen uskonnolliseksi velvollisuudeksi tekeminen, oli Mahometin viisaimpia tekoja. Mikä sanomaton lika, mitkä kauheat taudit eivät tässä kuumassa ilmanalassa puhdistamattomuutta seuraisi! ennenkaikkia kun otetaan Itämaalaisten hitaisuus ja toimettomuus kysymykseen.
Tunnettu on, ett'ei mikään uskonto pakota almujen antoon kovemmin, kuin Mahomettiläinen; ei myöskään löydy missään niin monia yleisiä laitoksia köyhille pyhiin vaeltajille, sairaille ja kaikenlaisille kivuloisille, kuin Islamilaisissa maissa. Koranissa[47] sanotaan, että kaikki omaisuus on kaikille kuuluvaa; muutamat ovat sitä vaan asetetut hoitamaan ja huolta pitämään, että kaikki elävät maan hyvyydestä. Tämän opin usein häpeämättömät kerjäläiset häpäisevät. Sulttaani Mahmud II:sta esim. kerrotaan, että hän eräänä perjantaina moskeesen (Mahomettiläiseen kirkkoon) mennessään tapasi köyhän, likapartaisen ja ryysyisen miehen, joka oli asettaunut juuri häntä odottamaan, ja kädet rinnalla ristissä kysäsi: "Suurivaltainen sulttaani, uskotko sinä, mitä pyhä profeetta sanoo." Sulttaani vastasi: "Uskon, minä uskon, mitä profeetta sanoo." "No hyvä" — jatkoi kerjäläinen — "profeetta sanoo, että kaikki Mahomettiläiset ovat veljeksiä. Ja'a siis perintösi minun kanssani; minä olen sinun veljesi!" Sulttaani naurahti ja antoi hänelle erään kultapalan. Mutta ukko käänteli kultapalaa joka puolelle ja tarkasteli sitä hyvin. Viimein hän sanoi päätään pudistellen: "Veliseni, minkätähden minä saan ainoastaan yhden kultapalan, vaikka sinulla on kultaa ja hopeata enemmän, kuin sata kamelia voisi kantaa? Onko tämä nyt veljensä kanssa jakamista?" Sulttaani nosti varoittavaisen sormensa ja sanoi: "Veljeni, ole tyytyväinen ja äläkä sano kellekään kuinka paljon minä sinulle annoin, sillä meidän perheemme on iso ja jos kaikki meidän veljemme tulevat pyytämään minulta perintöosaansa, niin se ei riittäisi ja sinun pitäisi silloin kultapalasi maksaa." Tämän kerjäläinen ymmärsi ja meni matkaansa. Sulttaani meni moskeesen ja toimitti hartaustyönsä.
Hurskaiden Mahomettiläisten paraimpiin laitoksiin kuuluvat veden-juontipaikat, joita on jokaisella tiellä ja kadulla. Kuumassa maassa raitis vesi on lahja, jonka vertaista ei olekaan, ja sille jonka täytyy Itämaiden avaroita aroja ja tulisia hiekka-aavoja kulkea, lähde on kaikkein kallein löytö. Turkkilaiset kaivot enimmästi näyttävät kappeleilta, sillä niitä muurit ympäröitsevät. Niitä on niin tiheässä että usein näkee 20-30 yht'aikaa. Kaikki ne ovat hurskasten laitosten laittamia. Joskus on perustajan nimi niihin kirjoitettu; mutta tavallisesti on niihin joku Koranin lause tahi runon värssy veden kiitokseksi kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu.
Turkkilaisten hyväntekeväisyys ulottuu eläimiinkin. Ovathan yleensä Konstantinopolin koirat tunnetut ja mikä vaiva niistä on sen ihmisille. Koko kaupunki on jaettu määrättyihin osiin ja tarkka vaari pidetään, ett'ei yksikään koira pääse vieraasen kaupungin osaan. Muuten täytyy sanoa, että rumempaa näköä ei juuri voi tavata, kuin Konstantinopolin koirain tarjoama on. Ne ovat keskinkertaisen isoja, punaisia ja lyhytkarvaisia, pitkäkuonoisia ja laihoja. Niiden luku on ihmeen iso. Ne kaikki kadut täyttävät niin, että melkein täytyy käydessään seista kysäisemään, kuka Turkin pääkaupungin varsinainen asukas on: koirako vai ihminen? Päivillä ne päälletysten loikivat kuin kuolleet; ne eivät väisty kenenkään tieltä, vaikka niitä löisi tahi lykkäisi; niiden ylitse täytyy hyppiä ja kiipeillä, jonka voikin kaiketta vaaratta tehdä, sillä ne eivät päivällä huoli mistään. Yöllä ne sitävastaan ovat peloittavia ja todellisesti vaarallisia, ja jokainen, joka silloin valkeatta kaduilla kuleskelee, saa varoa kinttujaan. Koko yön kuulee niiden kamalaa karjuntaa, koirasusien ulvonnan kaltaista. Näiden petojen, jotka eivät ole kenenkään omia, ja jotka ovat hirmuisena vaivana koko kaupungille, ruokkimista varten on oikein erityisiä laitoksia. Lihan ostaminen niille tahi niiden elatukseksi omaisuutensa lahjoittaminen, kuuluu niihin hyviintöihin, jotka paratiisin oven aukaisevat.