Suurin, ihmisten käsillä rakennettu varustus on epäilemättä se 300 maatieteellistä peninkulmaa pitkä muuri, jonka jo 250 vuotta ennen Kristusta Kiinalaiset rakensivat maansa pohjaisosaa suojellakseen Tatarilaisilta. Tämä ääretön varustus on oikeastaan kahdesta muurista, joiden väli on täytetty maalla ja soralla. Korkeus sillä on 25 ja harjan leveys 15 jalkaa, ja leveimmillä paikoilla voi kuusi ratsastajaa helposti rinnan ajaa. Määrätyillä matkoilla tavataan siinä linnoitettuja portteja ja jokaisen 300 jalan päässä torni. Päätorni ja pääportti on jo sortunut ja monessa muussakin paikassa on vierymisiä tapahtunut, vaan niistä ei enää lukua pidetä.
Toinen Kiinalaisten suuri työ oli posliinitorni Nankingissa, jonka keisari Nung-Lo 680 eli 1403 j.Kr. teetti; sen kerrottiin olleen mitä erinomaisimmasti koristetun. Tämä ylistetty torni on jo kuitenkin hävitetty.
Kananhöyhenhuone Pekingissä.
Kananhöyhenhuone Pekingissä on kummallinen rakennus. Se on yksi ainoa iso sali, jonka laattiaa peittää paksu kanainhöyhenkerros. Kerjäläiset ja maankulkijat, joilla ei kotoa ole, saavat yönsä viettää tässä avarassa sänkykamarissa. Miehiä, vaimoja, lapsia, nuoria ja vanhoja otetaan siellä vastaan. Kukin laatii itse vuoteensa tähän höyhenmereen ja nukkuu sitte niin hyvin, kuin taitaa. Aamu kun koittaa, täytyy yövieraitten huoneensa jättää ja ovessa olevalle palvelijalle maksaa määrätyn maksun, yhden "sapek'in".[52] Tämän laitoksen alkuaikoina annettiin kullekin yövieraalle pieni peite; mutta hallitus kun huomasi, että he veivät usein peitteet mennessään, joko myytäväkseen tahi talvella verhokseen, muutettiin se kohta. Mutta peitteiden kokonaan poistaminen ei myös sopinut; sentähden laitettiin mahdottoman suuri huopainen peite, joka peitti koko huoneen. Päivillä se riippuu katossa, ja iltasella, kun kaikki ovat rivittäin levolle asettuneet, lasketaan se nuorilla alas. Peitteessä on kullekin makaajalle reikä, josta hän voi päänsä pistää ilmaa hengittämään. Päivän koittaissa taas peite kattoon nostetaan. Sitä ennen kuitenkin annetaan "tam-tam'illa" [53] merkki että sitkeäunisetkin huomaitseisivat ja muistaisivat päänsä höyheniin kätkeä, ett'eivät jäisi kaulastaan peitteen reikiin kiikkumaan. Sanomaton kerjäläis-joukko ryömii nyt likaisesta höyhenmerestä, kääräisee ryysyjään ympärilleen ja suurissa laumoissa[54] kukin haaralleen hajoilee einettänsä etsimään.
Eräs päivällinen Kiinassa.
Jokaiselle pöydässä istuvalle oli kaksi norsunluista puikkoa, pieni kapeateräinen ja kilpikonnan kuori-päinen veitsi, posliinina lusikka, juomakuppi ja soja-kuppi,[55] jota Kiinalaiset käyttävät suolan asemasta. Lusikkaa käytetään sojaa ja soppaa syödessä; mutta minun täytyi käyttää sitä koko ruoka-ajan, sillä minä en niillä kahdella puikolla mitään suuhuni saanut. Pöydän keskellä oli ääretön joukko pieniä posliinikuppeja, joissa oli semmoisia herkkuja, joita Kiinalaiset syövät varsinaisten ruokalajien välillä. Minulle on aivan mahdotonta luetella näitä herkkuja, vaan voidaan kuitenkin aavistaa niiden lukua, kuin sanon, että 72 pientä kuppia oli pöydällä. Päivällinen alkoi tervehdysmaljalla, jonka jälkeen kukin Kiinalainen pisti puikkonsa mikä mihin kuka kuhunkin kuppiin ja ahmi aika kiireellä mikä mitäkin. Ensimmäiseksi lajiksi saimme me ensin linnunpesäsoppaa, joka ei ole muuta, kuin hyvää linnunpesällä sekoitettua kanasoppaa. Nämä linnunpesät ovat pienityt ja näyttävät ynnä maistuvat makaruunilta. Tämän jälkeen minä sain kuivatuita meripöljiä — niiksi sanotaan eräitä ilkeän näköisiä, mustia merieläimiä, joita varsinkin pyydetään Fidji-saaristosta. Ne olivat ulkonäöltään niin inhoittavan näköisiä, ett'en minä voinut niihin sattuakaan; mutta minä en voi koskaan Kiinalaisen syömäkumppanini iloista katsetta, jonka tämä hänen himoruokansa häneen synnytti, unohtaa. Sitte tuotiin kanasopassa haudutettuja hain eviä; bamburuohon ja läskin seassa keitettyä vesilintua, sorsan kieliä, koiranmaksapiirakoita, kovaksi keitetyitä kyyhkysen munia ja paljo muuta hienoa ruokaa. Edeltäpäin oli kaikki leikelty pieniksi viipaleiksi ja rustot sekä luut poistetut. Ruoka kannettiin kupeilla; leipää tarjottiin hyvin pienissä paloissa, mutta riisiä oli yltäkyllältä, ja sitäpä Kiinalaiset leivän asemasta syövätkin. Oikein hupaista oli katsoa, kuinka näppärästi Kiinalainen kahdella puikollaan sieppasi ruokaa kupista. Ne pitivät puikkojaan peukalon, etu- ja keskisormen välillä kuin nipistimiä ja nielivät palan toisensa perästä kuin sudet, ja tavan takaa lusikalla sieppasivat soppaa eli lientä sekaan. Ruokalajien välillä tarjottiin teetä pienissä kupeissa. Kiehuvaa vettä oli kaadettu teelehtien päälle kuppiin; ett'eivät lehdet suuhun tulisi, pidetään kansi aina kupin päällä niin tiviisti, että teevesi ainoastaan juoksee aluskuppiin. Ruoka-aika kesti melkein kolme tuntia, ja kuitenkin aina joko syötiin taikka juotiin.
Hautajaiset Kiinassa.
Kun joku isä, äiti tahi joku vanhempi sukulainen kuolee, saavat kaikki sukulaiset siitä tiedon. Kuolleen jälkeläiset istuvat kaikki valkeissa vaatteissa alenevassa (sukulaisuuden suhteen) järjestyksessä — valkoinen on heillä murheen väri — laattialla ja itkevät samalla, kuin naiset oikein parkuvat. Sitte kuolleen ystävät tuovat valkoisen palttina- eli silkkihurstin, joka pannaan ruumiin päälle. Nyt astuu likeisin miehinen sukulainen, muun suvun seuratessa, virralle eli likimmäiselle lähteelle posliinikuppi kädessä "vettä ostamaan", niinkuin he sanovat. Sitä varten on kupissa kaksi vaskirahaa. Tällä vedellä pestään ruumiin kasvot ja ruumis. Tämän jälkeen ruumis puetetaan semmoiseksi, kuin hän eläissäänkin oli ja pannaan arkkuun. Arkun laudat ovat neljän viiden tuuman paksuisia; sen pohjalle on ripistetty sammuttamatonta kalkkia. Sitte, kuin arkku on pantu kiinni, tehdään se sementillä ilmanpitäväksi; tätä paitsi on se sisältä ja ulkoa keitinöljyllä silattu. Viimeiseksi pannaan arkun kannelle taulu, johon kuolleen nimi ja arvo on kirjoitettu; ne samat sitte hautakiveenkin kaivetaan.
21 päivän kuluttua vietetään sitte hautaansaattajaiset. Kuolleen taulua kannetaan kullatussa kantotuolissa; taululla ovat suisutus- ja uhriaineet. Saattojoukkoon kuuluu myös musikantteja; muutamat pilliä puhaltavat, toiset lyövät määrättyin aikain kuluttua kolmesti rumpuun. Lapset ja sukulaiset seuraavat taulua valkeissa vaatteissa; haudalle kun tullaan, alkaa uhraus ja monet muut omituisuudet. Kun uskotaan kuolleen tarvitsevan rahaa ja vaatteita, poltetaan haudalla paperiin maalatuita rahoja ja vaatteita. He, kun ovat hyvin säästäväisiä, luulevat nämä käyvän todellisten verosta. Ruumiin haudattua kannetaan taulu juhlasaatossa takaisin, ja jos jälkeläiset ovat rikkaita, asetetaan se omituiseen, n.s. esi-isäin saliin; köyhät asettavat taulun muihin huoneisin ja suitsutuksen eteen.
Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja punaisilla paperihihnoilla. — Varsinainen suruaika oikeastaan olisi 3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli 27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa. Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan päivään.