Nykyisessä Jerusalemissa on noin 20 eli 28,000 asukasta. Etevämpänä teollisuutena täällä on saipuan valmistus ja "Jerusalemin tavaroiden" (sanktuariein), rukousnauhojen j.m.s. tekeminen; niitä tehdään simpukan kuorista ja öljypuusta sekä myydään pääasiallisesti pyhissävaeltajille, joita vuosittain 6-8,000 täällä pyhässä kaupungissa käy.
Me ratsastimme eräänä iltamana Jaffaportista jyrkkää rinnettä alas Gihon laaksoon ja siitä vielä syvempään Hinnomin laaksoon eli, miten oppaamme sitä nyt nimitti, Gehennan laaksoon. Sen pohja oli autio ja kivinen, reunoilla kasvoi muutamia öljypuita. Tämä Gehennan laakso, joka on aina ollut kauhistuksen pesänä, oli myös kansan tarun mukaan todistuksena Juutalaisten neuvosta Kristusta vastaan. Laakson etelärinnettä kutsutaan vielä tänään "pahan neuvon vuoreksi", Kaiphaan maatalo täällä kun on ollut. Samalla vuoren rinteellä näytettiin myös meille peltotilkku ja sen vieressä pieni hautarakennus. Peltoa vieläki sanotaan Hakk-el-Dama'ksi, s.o. "veren arvo" ja se pitäisi olla se savenvalajan pelto, jonka ylimmäiset papit ostivat Judan takaisin tuomilla 30:llä penningillä. Vielä meille näytettiin vanhaa puuta, "johon Judas itsensä hirtti."
Viimein me tulimme Josafatin laaksoon, josta katselimme oikealle leveytyvää Öljymäen rinnettä ja vasemmalta Jerusalemia. Eräs sivulaakso menee Öljymäen alaitse itään päin. Me seurasimme sitä ja tulimme pian Uuteen Bethaniaan, jossa Maria ja Martha Latsarusveljineen asuivat. Bethania on nyt tavallinen pieni Arabialainen kylä. Tästä me ratsastimme aika laukkaa jyrkkää vuoritietä Öljymäen kukkulalle. Siellä on pieni moskee, ennen kirkko, taivaasen astumiselle pyhitetty. Näköala moskeen tornista on avara. Itäänpäin maa yhä kallistui aina Kuolleesen mereen. Koko tämä suuri rinne on erämaa, Judean iso erämaa, jossa Johannes kastaja eli ja opetti. Laakson pohjasta kimalteli Kuolleenmeren sininen pinta, joka näytti vieläkin sinisemmältä kellervän punaisen hiekka-ympäristönsä keskellä. Meren vasemmassa nurkassa näytti olevan heleän sininen, pohjaisesta kiemuroiden tuleva nauha; se oli Jordan.
Öljymäen kukkulalta johti kivinen tie takaisin Josafatin laaksoon. Siellä näytettiin meille luostaria, joka oli rakennettu pyhän neitsyen haudalle. Vähän päässä tästä, aivan vuoren juurella, oli valkoinen aitaus, joka soikeaan nelikulmaan sulki puutarhan monine tuhatvuotisine öljypuineen. Yrttitarhan, näiden vanhain puiden juureinen maa, ei kuitenkaan ollut saanut olla luonnollisuudessaan, vaan oli jaettu hiekoitetuilla käytävillä pieniin kukkamaihin. Tämä oli Gethsemane.
Hämärässä me ratsastimme Jerusalemissa erään huoneen sivuitse jota sanottiin Pilatuksen asunnoksi, ja sitte jatkoimme matkaamme n.s. Via Dolorosa-katua,[59] jota myöden sanottiin Jesuksen Golgatalle menneen. Kerran me kulimme erään avonaisen portin ohitse, joka johdatti Itämaiseen tapaan rakettuun palatsiin. Sen pihalta vilkutti hiilivalkea, jonka ympärillä muutamia ihmisiä hääräili. Me ajattelimme silloin ylimmäispapin palatsia ja mielessämme kuvailimme että niiden olentojen joukossa oli rohkein opetuslapsi, arkaluontoinen Pietari, joka semmoisessa kohtalossa kielsi herransa ja mestarinsa.
Omarin moskee ja pyhänhaudan kirkko.
Me kiiruhdimme tänä päivänä Omarin moskeesen, joka seisoo Morian vuorella. Vuoren huippu muodostaa tasoitetun, laajan suorakulmion. Suurella työllä on tästä saatu säännöllinen penger-tasanko. Tämän suuren neliön keskellä oli erityinen kaikkein pyhin neliö, noin kuusi jalkaa muuta maata korkeammalla. Jokaisella sivulla kahdet portaat valkoisesta marmorista johdattivat pyhimpään ja portaiden yläpäissä oli ohkaisia, patsaille rakennettuja kaariportteja. Näiden sisäpuolella oli itse moskee, kahdeksankulmainen rakennus, jonka harjalta Itämaiset huiput korkeuteen kohoutuivat; niiden päissä suuret kultaiset puolikuut kimaltelivat. Moskee oli kokonaisuudessaan Itämaalainen ja kirjava. Sen vanha vaskinen laki oli homeenviheriä, mutta katon muu osa oli taivaansinisistä tiileistä; moskeen ulkoseiniä peittivät monenkarvaiset tiilet.
Moskeen sisustassa ei ole muuta erinomaista, kuin että sen suurimman osan täyttää mahdottoman suuri rösöinen kalliohuippu. Tämä on Morian vuoren alkuperäinen huippu, ja moskeen tarkoitus vaan onkin suojella tätä pyhää vuoren jäännöstä. Tämä oli nimittäin mahometiläisten uskon mukaan, viimeinen maallinen paikka, jossa Mahomet oli; ennenkuin hän lähti taivasmatkalleen, näytti hän ottaneen jalallaan aika potkun vuoresta lähtiessään, sillä hänen jalkansa on jättänyt huippuun suuren jättiläisjälen. — On tällä vuorenhuipulla kuitenkin historiallinenkin merkitys. Tällä kukkulallahan kuningas David uhrasi poistaakseen Jerusalemia uhkaavan ruton. Kuningas Salomon kun sitte sinne rakensi temppelin ja tasoitti vuoren, jätettiin, niinkuin näkyy, tämä huippu rikkumattomana temppeliin, jossa sitä luultavasti käytettiin uhrialttarina. Me seisoimme siis muinaisen Jerusalemin temppelin keskipisteessä.
Nyt me menimme pyhänhaudan kirkkoon. Pieni poikkikatu vie Johannesritarien entisen palatsin portin ohitse pienelle torille, joka on sileillä kivillä laskettu ja oikealla ja vasemmalla temppelin sivurakennuksilla reunustettu. Torin perässä on itse kirkko holviporttinensa. Me menimme asehuoneesen. Portin pielessä seisoi kaksi Turkkilaista sotamiestä, ja seinän vierelle muuratulla istuimella istuivat muut vartijat jalat ristissä, ja lähettivät meille ylenkatseellisia silmäyksiään.
Heti, kirkkoon tultuamme, näytettiin meille punainen, vähän laattiaa ylempänä oleva marmorilevy, jonka sanottiin peittävän "pyhän voiteen kiveä," sitä kiveä, jolle Josef Arimatiasta laski Kristuksen ruumiin. Tämän jälkeen me menimme sitte varsinaiseen kirkkoon, eli kuoriin. Tämä kuori on iso, suurella kuvulla katettu kehikko. Keskellä kuvun alustaa on erityinen kappeli — täydellinen pieni kirkko kirkossa; se on pieni pitkähkö rakennus keltaisesta ja valkoisesta marmorista. Tämä on n.s. pyhänhaudan kappeli. Se sisältää kaksi huonetta. Ahdas portti vei meidät ensimmäiseen n.s. "enkelin huoneesen," jossa enkelit vaimoille näyttäytyivät. Keskellä huonetta on eräs kivi. Se on se, joka haudan ovelle vieritettiin. Toinen, vielä pienempi ovi vie varsinaiseen hautahuoneesen. Tämä, ainoastaan kahdeksan jalkaa ristiin, oli katolilaisen kappelin tavoin kaunistettu paperikukkasilla y.m. sekä monella palavalla kultaisella ja hopeaisella lampulla. Itse paikka, jossa Kristuksen ruumiin sanottiin levänneen, oli peitetty vähä laattiata ylempänä olevalla marmorilevyllä, ja tämän kohdassa seinällä oli taulu, jonka edessä paloi suuri joukko pyhiinvaeltajain hartauden sytyttämiä kynttilöitä. Eräs munkki seisoi siellä ja möi kynttilöitä siihen tarkoitukseen.