Jalopeuran pyynti pohjaisessa Afrikassa.

Pohjais-Afrikan jalopeurat ovat hyvin taistelunhimoisia. Oli sillä nälkä taikka ei, ärtyy se kuitenkin vimmaan vihollisen nähtyään. Sen sijaan, että se pakoon lähtisi, hyökkää se usein suuren aseellisen joukon kimppuun ja hajoittaa sen erilleen. Yksi Arabialainen ei koskaan uskalla jalopeuraa ahdistaa, jollei hän voi odottaa vähintään kahdenkymmenen kiväärin apua, ja silloinkaan se tavallisesti ei kuole, ennenkuin se on vihollisensa isossa verisaunassa käyttänyt. Arabialaiset antavat kauvan pedon duariaan (kyliään) hävittää ja karjaansa raadella; mutta kun he ovat vahingoistaan vimmastuneet, päättävät he ahdistaa tätä voimallista petoa luolastaan ja tekevät sen aina päivällä. Sitte kuin jostakin vuoresta ovat sen luolan löytäneet, keräytyvät he vuoren juurelle, josta sitte, noin 30 eli 40 miestä, peloittavasti karjuen toisiaan lähenevät. Jos jalopeura metelin kuulee, jättää se äkkiä majansa, jos nimittäin eläin on nuori. Samoin tekee myös naarasjalopeura, jos sillä ei ole poikia luonaan. Jos jalopeura taas on täysikasvuinen, tietää se kyllä metelin tarkoituksen, jolla sen rauhaa häiritään; se nousee ylös verkalleen, haukoittelee ja venyttelee itseään, hankailee itseänsä puihin ja puristelee majesteetillisesti harjaansa. Se kuuntelee; samalla, kuin meteli likenemistään likenee, alkaa eläinten kuningas julmia kynsiään jännittää ja teroittaa. Sen jälkeen se verkalleen astuskelee äärimmäiselle kaltion liepeelle, josta se voi ympärystää tarkastella; täältä se heittelee tarkastelevaisia silmäyksiään vihollisiinsa ja laskeutuu mahalleen niitä odottamaan. Se Arabialainen, joka ensin jalopeuran huomaa, huutaa: "tuolla se on!" — Kuoleman hiljaisuus nyt vallitsee, kaikki nyt tähtäävät sinne ja kukin tarkastaa aseitaan samalla, kuin jalopeura hiljalleen käpälöitään ja harjaansa nuoleskelee. Viimein ratsastaa eräs Arabialainen joukon edellä ja huutaa ylenkatseella eläimelle: "etkö sinä meitä tunne, koska noin vaan edessämme makaat? nouse ylös ja lennä, me kuulumme urhoolliseen sukuun, ja minä olen Abdallah!" [67] Jalopeura, joka on usein musertanut enemmän kuin yhden sotilaan, joka on samat sanat lausunut, pitkittää vaan käpälällään silmäinsä pesemistä, eikä vastaa ensimmäiseen enempää kuin toiseenkaan kehoitukseen. Viimein, kuin vihollisten äänet kovin korviinsa koskevat, tulee eläin kärsimättömäksi. Nyt se hyppää ylös, ruoskii kylkiään hännällään ja astuu pilkkaavaa joukkoa vastaan. Arimmat ovat jo paenneet, urhoollisimmat odottavat hyökkäystä — kiväärit ovat valmiina — jokaisen sydän raivostuneena sykkii. Jalopeura lähenee — ja nyt Arabialaiset alkavat hiljalleen, petoon katsoa tuijottaen, peräytyä, kunnes he ovat vuoren juurella odottaviin ratsastajiin yhtyneet; ratsastajat heti täyttä laukkaa ajaen ja kivääreitään heiluttaen nostavat pilkkaavan huudon. Kun nyt jalopeura ratsastajat näkee kentällä, seisahtuu se silmänräpäykseksi ja tarkastaa vihollisten rivejä.

Ei mikään kiljunta eli pilkkaava huuto hämmennä sen tajuamista. Sen voi ainoastaan ruuti tehdä. Viimein kivääri laukeaa, ja nyt eläinten kuningas muuttaa rauhallisen, majesteetillisen käyntinsä tuliseksi hyökkäykseksi, joka hajottaa pienen vihollisjoukon, niinkuin akanat tuuleen. Kukaan ei häpeä paeta, jokainen kokee asettautua paraimpaan asentoon, voidakseen sivuitse kiitävää jalopeuraa tulellaan tervehtää. Silloin ratsastajat esiin ryntäävät. Jalopeura kun on yhden, niinkuin tavallisesti tapahtuu, pakenevasta joukosta kaapannut, tarvitsee ratsastajan ainoastaan määrätylle matkalle eläintä lähestyä ja kiväärinsä laukaista — peto jättää nyt uhrinsa ja hyökkää uuden vihollisen perään. Hetkisen hypättyään vaipuu peto, haavoitettuna ja väsyneenä odottamaan loppuansa. Tämä on hirmuinen hetki. Nyt tulitetaan eläintä, joka saa jokaiselta viholliselta luodin ruumiisensa, vaan ei sittekään liikahda. Mutta jos joku hevonen sitä niin lähestyy, että se voi kahdella eli kolmella hyppäyksellä sen saavuttaa, on joko hevonen tahi ratsastaja hukassa; sillä silmänräpäyksessä peto on hevosen selässä, eikä elävänä päästä saalistaan. Euroopalaiset metsästäjät eivät varmaan uskoisi, ett'ei kolmekymmentä, kahdenkymmenen askeleen päästä ammuttua luotia voi jalopeuraa tappaa. Ainoastaan sydämeen ja aivoihin sattunut luoti tuottaa kuoleman. Niin kauvan, kuin jalopeura ei vielä ole haavoitettu, huvittelee se itseään kiinni saatuaan miestä maahan pieksämällä, ja tämä, vaatteuksensa suojelemana, tavallisesti pääseekin muutamalla pienellä haavalla. Mutta jos jalopeura on haavoitettu, raatelee se uhriaan hampaillaan, kunnes se huomaa jonkun toisen, jonka kimppuun se uskaltaa hyökätä. Se ruhtoo allaan makaavaa saalistaan ja ahnailla katseillaan ikäänkuin ihaelee sen kuoleman kamppausta. Samalla kuin tämä raatelevainen peto verkalleen kynsillään repii lihaa onnettoman ruumiista, kiinnittää se tulisen katseensa saaliisen, joka, ikäänkuin lumottu, on kykenemätön päästämään vähintäkään hätähuutoa tahi huokausta. Ehtimiseen jalopeura nuoleskelee leveällä, terävällä kielellänsä onnettoman uhrinsa kasvoja, irvistelee ja näyttää sille valkoisia teräviä hampaitansa. Tällä aikaa onnettoman miehen sukulaiset kääntyvät urhoollisimpain kumppaneinsa puoleen, ja he hyökkäävätkin viritetyin pyssyin paikalle; peto katselee niihin, mutta ei liikahda paikaltaan. Pelosta, että luoti sattuisi mieheen eikä petoon, kokevat he päästä niin likelle, että he voivat pyssynsä piipun pistää eläimen korvan juureen. Tämä on päättäväinen hetki. Jos pedolla on vielä voimia jälellä, kuristaa se allaan olevan uhrinsa ja hyökkää apuun rientäneen kimppuun; jos taas pedon voimat ovat loppuneet, repii se samassa silmänräpäyksessä uhrinsa pään, kuin apuun tulija pyssynsä ojentaa, sulkee sitte silmänsä ja odottaa rauhallisena kuolettavaa laukausta.

Sahara.

Sahara,[68] "vedetön meri", on suurin ja kammoittavin erämaa maan päällä. Se täyttää viidenneksen Afrikaa ja on puoli Euroopan suuruudesta. Muutamat erämaan seudut ovat hyvin alhaisia, jopa meren pintaa alempanakin; toisin paikoin taas on avaroita vuoriseutuja, ja niillä on niinkin korkeita paikkoja, että niiden asukkaat "pukeutuvat turkkiin talvella". Matkustaja ei näe muuta, kuin taivaan ja hiekkaa eli korkeintaan jonkun mustan, aution vuorijonon. Auringon säteet vaikuttavat täällä alastomalla hietikolla sanomattoman kuumuuden, jota ani harvoin sateetkaan laimentavat, öisin tulee kuitenkin niin kylmä, että ylhäisillä seuduilla vesi astiassa jäätyy. Erämaan läntinen osa on enimmäkseen kuohkeata lentohietaa ja kivisuolaa. Itäinen osa taas on joko paljasta tahi somerolla peitettyä kalliota. Se näyttää tiviiltä, hienolla hiedalla peitetyltä savilaattialta. — Vedettömässä meressä on myös saaria; niitä sanotaan kosteikoiksi, ja ovat viheriöitä, lähteisiä, taatelipalmuja, viljaa, hedelmiä ja viiniä kasvavia paikkoja. Kukkulat, jotka erämaan santaa niistä estävät, tavallisesti piirittävät koko kosteikon. Itäinen osa, niin sanottu Libyan erämaa, on varsinkin rikas kosteikoista. Niitä on siellä, kuin "pilkkuja pantterin nahassa".

Erämaan laiva — kameli — kantaa ihmisen yhdestä kosteikosta toiseen. Matkustajat yhtyvät suuriin laumoihin, joita sanotaan karavaneiksi. Sata ihmistä ja 1,000-1,500 kamelia sanotaan pieneksi karavaniksi. Jokaisella tämmöisellä on johtaja, jonka täytyy löytää tie, usein paljaalla haistillaan. Pikaiset myrskyt panevat usein hietameren meren aaltoilemisen tapaiseen liikuntoon. Ilma on silloin niin täynnä hietaa, ett'ei voi kyynärän päähänkään nähdä. Matkustajain täytyy laskeutua kameleiltaan alas, peittää kasvonsa ja heittäytyä maahan. Hirmuinen kuumuus ja polttava jano vaivaa ihmisiä ja eläimiä. Usein myrsky hautaa koko matkueen. Toiset matkustajat löytävät silloin heidän kuivaneet luunsa hiedassa ja näkevät sen surkeuden, joka voi jokaista erämaan halki kulkevaa kohdata. Lepopaikoissa, kosteikoissa, kohtaavat karavanit usein toisiaan. Erämaan oikeus vaatii silloin, että se karavani, joka jo on jonkun päivän levännyt, lähtee matkaansa ja jättää tilan viimein tulleelle. Jos useita sattuu samaan aikaan kaivolle tulemaan, syntyy silloin usein kovia ja verisiä riitoja, jotka viimein voimallisemman voitoksi päättyvät. Yleisesti voidaan sanoa, että Saharan ilmasto on hyvin raitis, vaikka, muutamin paikoin, suurin kuumuus vallitsee. Ilman vakinainen kuumuus ei kuitenkaan näytä vahingollisesti terveyteen vaikuttavan. Varsinkin näyttää tämä kuiva ilma keuhkoille hyvää tekevän ja olevan hyvänä lääkkeenä keuhkotautiinkin.

Mutta kerran Sahara on katoava; kasvien levenemine etelästä pohjaan on alkanut; maa täten vähitellen muodostuu ruokamullaksi, peittyy metsillä, ja Keski-Afrikan säännölliset sateet etenevät etenemistään pohjaiseen päin. Ennenkuin tuhannenkaan vuotta kuluu, on tämä suuri erämaa sivistyksen alueena.

Dahomein neekerivaltakunta.

Dahomein kuningaskunta on Afrikan länsirannalla, likellä Nigerin suuta ja Ashantien maan itäpuolella. Sen pituus on pohjaisesta etelään noin 30 peninkulmaa ja leveys melkein sama. Vaikka maan laatu on hedelmällistä, on maa kuitenkin viljelemätöntä. Valtakunnan keskellä on pääkaupunki Abomei, jossa kuningas asuu. Tämä hallitsee noin 200,000 ihmistä, joista ainoastaan 20,000 on vapaita; muut kaikki orjia. Seisovassa sotajoukossa on 12,000 ihmistä ja niistä on vaimoja 5,000. Kuningas menee joukkoinensa kerran vuodessa naapurivaltioiden kaupunkeja ja maita vastaan; retken tarkoituksena on orjain anastaminen. Johtaja tottelee ehdottomasti kuninkaan käskyjä ja, kun se on ilmoittanut, mitä maata hän aikoo valloittaa, hyökkää päällikkö väkineen huolettoman ja varustautumattoman naapurikansan kimppuun. Vanhat ja sairaat tapetaan, mutta kaikki nuoret ja voimalliset, jotka eivät kamppaillessa kaatuneet, viedään Dahomein maahan, jossa osa uhrataan ja toiset myödään orjakauppijaille. Näistä saadut rahat tuhlataan suurimmaksi osaksi siinä isossa vuosijuhlassa, jossa kuninkaan aarteet loistavalla joukolla kannetaan katseltavaksi.

Englantilainen Forbes, joka joku vuosi sitten kävi Dahomein maassa ja kertoi siitä ja sen asukkaista, lausuu esim. seuraavaa: Abomein kaupungin ympäri kiertää 5 jalkaa syvä hauta, joka on orjantappurapensailla täytetty. Kaupungilla on 6 porttia, ja jokaisella portilla kaksi aukkoa: yksi kuninkaalle ja toinen kansalle. Jokaisessa aukossa riippuu kaksi pääkalloa, ja portin sisäpuolella on suuri rovio ihmisten ja kaikenlaisten eläinten pääkalloja. Kaupungissa ei ole ensinkään tavara-aittoja, ainoastaan kaksi toria eli markkinapaikkaa. Fetisch-huoneita eli epäjumalan-huoneita on paljo ja kummallisesti kaunistettu. Kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, vaikka ne näyttävätkin enemmän maanteiltä. Kaikki huoneet ovat mataloita, ja minä näin ainoastaan kaksi kahdenkertaista rakennusta.