Me kun olimme likellä palatsia, seisahdimme me erään tulkkimme ystävän huoneen viereen. Siellä me pukeuduimme täyteen univormuun eli virkapukuun. Sitte me odotimme muutamain varjoavain puitten suojassa niitä kabufirejä eli päämiehiä, joiden meitä piti viedä kuninkaan luokse. Meidän takanamme seisoi seurueemme ja joukko kaupungin asukkaita katselemassa, ja vähää loitompana oli iso joukko kabufirejä ja sotamiehiä.

Ensimmäinen päämies, joka heidän joukosta luoksemme tuli, oli pääkaupungin ylhäisin virkamies. Hänen nimensä oli Bope. Hänen pukunaan oli vyötäisten ympärille kierretty vaatekaistale. Päässään hänellä oli leveäreunainen hattu, kaulassaan korallihelminauha, ja vyötäisiltään riippui kaunis miekka. Hänen perässään tuli hänen seurueensa ja sotamiehet, kantaen hänen lippuansa, auringon varjostintansa ja virkaistuintansa; viimeisenä seurasi suuri joukko soittajia, lyöden rumpua ja puhaltaen pilliä. Kun hän tuli eteemme, kumarsi hän ensin ja kävi sitte kolme kertaa oikealta vasemmalle meidän ympäritse, tehden joka kerralla meille syvän kumarruksen. Kolmannella kerralla ampui hän kolmesti kiväärillään ja sitte hyppeli edessämme vähän aikaa.

Tämä kun oli onnellisesti ja hyvästi päättynyt, tuli hän luoksemme, pudisteli meidän käsiämme ja istahti sitte virkaistuimelleen, jonka kantajat olivat minun oikealle puolelleni asettaneet. Sitte tuli kuninkaan veli ja kabufirein päämies, kumpikin eri seurueineen ja tervehti meitä edellisen tavalla. Kun kaikki sitte olivat istautuneet, asettui muutamia kuninkaan hovimiehiä meidän eteemme ja lauloivat he tervehdyslaulun. Niiden puoli päätä oli ajeltuna ja olivat kaikki verhotut punaisella, keltaisilla helmillä reunustetulla vaatteella. Heillä oli oikeassa kädessään jouhiruoska, jolla he löivät laululle tahtia.

Kun olimme maljojen juonnin lopettaneet, niinkuin maassa on tapana, asettauimme kantotuoleihimme ja niin jatkoimme matkaamme kabufirein ja sotamiesten jälessä palatsiin. Muurilla riippui pääkalloja. Kuningas istui eräässä porttiholvissa parhaimpine vaimoineen; hänen molemmilla sivuillaan istuivat hänen amatsoninsa eli naissotilaansa aseineen ja niiden ympärille olivat miehet asettauneet. Lippuja ja auringonvarjostimia oli sadoittain ja kivääreitä ja kanuunoita ehtimiseen lau'oittiin. Likelle palatsia kun tulimme, seisahtuivat meidän kantajamme samalla, kuin kabufirit polviansa notkistellen maata suutelivat. Mennessämme kuninkaan istuimen sivu, kumarsimme me hänelle; matkue kiersi kolmesti kuninkaan ympäri, ja jokaisella kerralla kabufirit lankesivat maahan ja me kumarsimme hänelle. Kolmannella kerralla kaikki kabufirit asettuivat pitkään riviin, joka ulottui aina kuninkaan palatsiin. Meidän tultuamme nousi kuningas ylös, ja 40 musikanttia rupesi soittamaan sekä kanuunat pantiin paukkumaan, ja kaikki muut, paitsi kabufirit, jotka heittäytyivät maahan ja nakkelivat maata päittensä päälle, huutaa hoilottivat. Nyt me astuimme esiin, puristimme kuuinkaan kättä ja istahdimme valtaistuimen eteen asetetuille lavitsoille. Tässä puhellessamme kyseli kuningas paljo meiltä kuningatar Victoriasta ja Englannista; hän oli hyvin kohtelias ja ystävällinen sekä kysyi minulta, josko minä tahtoisin nähdä amatsonein tarkastamista. Minä tietysti iloisella myönnytyksellä siihen vastasin, ja nyt kuningas määräsi niiden rykmentin tarkastamisen. Kaikki sai nyt toisen ulkonäyn: miehet vetäytyivät takaperin, ja aukea nelikulma muodostui tarkastukselle. Yhden rykmentin tunnusmerkkinä oli valkoiset, sinisillä krokodiileillä kaunistetut takit, toisen sininen risti, kolmannen sininen ruunu. Upsiereillä oli korallinauha kaulassa ja hienommat vaatteet; he pitivät kädessään pientä ruoskaa, jota alituisesti tarvittiin käyttää. Tarkastuksen loputtua alkoi järjestyksetön ampuminen. Joskus joku juoksi rivistä kuninkaan luokse, ja pitäen kiväärinsä ylhäällä, puhutteli häntä, sekä juoksi sitte riviin takaisin ja laukaisi kiväärinsä. Tarkastaessa seisoivat kabufirit kuninkaan vasemalla ja muutamat vähäisemmät amatsoni-upsierit sen oikealla puolella. Yksi niistä piti kuninkaan hopeista sylkilaatikkoa, toinen hänen hattuaan ja kolmas kaunista ebenholssista keppiä.

Viimein nousi kuningas ylös, otti lasinsa, käski meidän juomaan ja heläytti lasiansa meidän laseihin. Samassa kanuunatkin jyrähtelivät, kansa kiljui, kabufirit hyppelivät, ja muutamat hovipalvelijat pitivät verkaista verhoa kuninkaan edessä, sillä kukaan ei saa nähdä kuninkaan syövän eikä juovan.

Kapmaa.

Afrikan eteläisintä huippua sanotaan Hyväntoivon niemeksi. Siitä on koko eteläinen Afrika Kapmaan nimen saanut. Alankomaalaisten perustama Kap-kaupunki on tämän rannalla; se, niinkuin koko Kapmaakin, on nykyjään Englannin hallussa. Koska kaikki laivat, jotka menevät Itä-Indiaan, Kiinaan y.m., poikkeavat Kap-kaupunkiin, on se isona maailman markkinapaikkana. Euroopalaisia melkein kaikista kansoista asuu siellä; Amerikalaisilla on siellä kauppavarastonsa; alkuasukkaita, hiilimustia Neekereitä, ruskeita Indialaisia, harmaankeltaisia Malajilaisia, Kiinalaisia pitkine hiusruoskineen ja Arabialaisia tulee ja menee siellä lakkaamatta. Kaikkia uskontojakin siellä tavataan. Kristityt saarnaavat Herrasta Jesuksesta; mahometiläisten papit ilmoittavat profeetastaan, pakanat palvelevat epäjumaliaan. Lahtisella ja virtojen risteilemällä, aaltomaisella rantueella muhkeat viljavainiot aaltoilevat. Synkkä, metsäinen vuoren reuna rajoittaa tätä tasankoa pohjaisessa. Tämän yli kun noustaan, tullaan avaralle tasangolle, joka on 120 peninkulmaa pitkä ja 30-40 peninkulmaa leveä. Kesällä täällä maa on kuivanutta; siihen halkeilee syviä koloja ja musta pöly peittää sen. Ainoastaan virtain pohjissa, jotka myös viimein kuivavat, säilyy vähän vihantaa. Mutta sadeaika pian taas muodostaa ihanimmat kukkanurmet; ennen kaikkia sipulikasvit peittävät maan viheriöillä ja komeilla kukilla. Nyt tulevat vuorilta giraffit ja antilopit tätä ruohonurmea vakoelemaan; korkeajalkaisten kamelikurkien laumat kiitelevät tällä avaralla tasangolla, ja uutisasukkaat kiiruhtavat sarvikarjojaan ja lammaslaumojaan sen meheville laitumille. Tämä kuitenkin kestää vaan muutaman viikon. Ruohot ja kukkaset lakastuvat; lähteet häviävät ja virrat kuivavat; karjat viedään taas korkeampaan, kylmempään kotoonsa.

Kapmaan alkuperäisten asukasten, Kafferilaisten ja Hottentottilaisten, on täytynyt uutisasukasten tieltä syrjälle syöstyä. Kafferilaiset asuvat itäisellä rannalla. Se on kaunista, rotevaa, oivallista ja solakkavartaloista kansaa. Heidän tukkansa on lyhyt, musta ja kihara. Härkäin nahoista he enimmät vaatteensa valmistavat. Asunnot ovat möhkeästi rakennetut. Ne ovat haarukoista tehdyt ja näyttävät ampiaisten pesiltä. Monesti semmoisesta tulee "kraal" (kylä). Kafferilaisten rikkaus on karjassa, jonka kartuttamisesta he öin päivin huolehtivat. He ovat rohkeita, nerokkaita ja hyvin ymmärtäväisiä. Vihollistensa kimppuun he mielellään salaa hyökkäävät, ja käyttävät suurella taidolla heittokeihästä. Sen sijaan, kuin heidän tulisi sairaita vanhempiaan hoitaa, anastavat he heidän omaisuutensa; jos he vanhuudessaan tuottavat vaivaa, kannetaan heidät ulos kedolle, jossa he yksinäisyydessään kuolevat taikka joutuvat petojen saaliiksi. Hottentottilaiset ovat sävyisiä, rauhallisia, mutta hirveästi raakoja, taitamattomia ja hitaita. He kiertelevät karjoinensa vuosikaudet yhdeltä laitumelta toiselle. Heidän telttamaiset, seipäistä ja haarukoista tehdyt majansa voidaan kuormahärillä helposti mukana kulettaa. Köykäinen heittokeihäs, jousi ja nuoli ovat heidän tavallisina aseinaan. Erästä lammasnahkaista vaippaa käyttävät he päivällä verhonaan ja yöllä vuoteenaan. Kepin päähän sidottua ketunhäntää käyttävät he hikiliinanaan (jolla hikeä kuivaavat). He rukoilevat kuuta ja kaunista ilmaa. He pelkäävät alituisesti pahoja henkiä. Noiturit kerskailevat, että heillä on voima kaiken pahan ylitse ja varsinkin siitä, että voivat sateen synnyttää.

Hän joka ensin auraan kätensä laski, Herran palvelijana tätä suurta lähetysalaa viljelläkseen, oli saksalainen Georg Schmidt, "veljesseurakunnan" jäsen. Vuonna 1727 lähti hän eteläiseen Afrikaan ja asettautui Hottentottilaiseen joukkoon. Syvään vuoren laaksoon, 14 peninkulmaa Kap-kaupungista, rakensi hän itsellensä majan, perusti puutarhan, kuokki sen ympärille pienen maapalan ja alkoi kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnata evankeliumia näille onnettomille, eksyneille pakanoille. Hottentottilaisten sydän ihastui ja rakastui tähän lämpöiseen mieheen, joka ei tullut ottamaan, vaan antamaan. Pian oli hänellä pieni, pakanoista käännetty seurakunta ympärillään, ja siinä jyrkässä vuoren rotkossa, jossa ainoastaan apinat muinoin asuivat, kukoisti nyt pieni hupainen kylä. Mutta jo 7 vuoden perästä Alankomaiden hallitus kielsi täällä evankeliumia ilmoittamasta, jonka tähden saarnaajan täytyi palata kotomaahansa. Vasta 50 vuoden perästä (v. 1793), taisi kolme veljesseurakunnan lähetyssaarnaajaa ruveta veljensä työtä jatkamaan. Hänen asunnostaan tapasivat he ainoastaan riutuneita raunioita jälellä; mutta puutarhassa kukoisti vielä kaunis, varjokas, iso pääronapuu, jonka Schmidt-isä oli istuttanut siihen, jossa hän ensikerran pakanoille evankeliumia ilmoitti. Niistä joita Schmidt oli kääntänyt, eli ainoastaan vanha vaimo, jota "vanhaksi Leenaksi" sanottiin. Hän oli ollut Schmidt'in ensimmäinen opetuslapsi, ja säilytti vieläkin huolellisesti lammasnahkaan käärittyä, opettajaltaan saatua uutta testamenttia. Tämän vanhan pääronapuun alla pitivät nytkin lähetyssaarnaajat ensimmäisen saarnansa. "Armolaaksoksi" sanottiin tätä uutta evankeliumillista paikkaa. Tämän ajan jälkeen seurasi tälle kansalle siunausta tuottava lähetystoimi. Muutkin lähetysseurat, esim. Englantilainen ja Rheiniläinen, lähettivät nyt sinne saarnaajia. Kirkkoja ja kouluja rakennettiin noin 80 lähetyspaikkaan. Erämaat tehdään hedelmällisiksi, puutarhoja perustetaan, vainioita huolellisesti viljellään, huoneita rakennetaan Euroopalaiseen tapaan, ja asukkaita taivutetaan kristilliseen kuriin ja tapoihin. Berliniläinen lähetysseura on erittäin toimelias. Sen etevimpinä lähetyspaikkoina ovat Saar, Bethel, Itemba ja Emaus. V. 1860 on Dessanilainen lähetyssaarnaaja Prietsch perustanut uuden lähetyspaikan Kafferilaisten keskuuteen, ja antanut sille isänmaansa "Anhaltin" nimen.

Buschmanit.[69]